Lauantaiesseiden esipuhe

Kun Juha Koirasen elokuva Partanen tuli televisiosta kymmenisen vuotta sitten, nauroin hämmentyneenä läpi tarinan tietämättä oikein itsekään, mille. Zaida Bergrothin Skavabölen poikien jälkeen kävelin Kinopalatsista ulos itkien. Ensimmäinen kosketus Guy Debordin teoksiin tuntui siltä kuin olisin jäänyt tiehöylän alle. Paavo Rintalan kirjojen ristiriitoja kannoin mukanani epämääräisenä vatsakipuna ennen kuin sain kirjoitettua niistä ensimmäistäkään järkevää lausetta. Ja kun yritin muistella muutaman vuoden mittaista yhteistyötä Reko Lundánin kanssa, mieleeni palasi sarja olotiloja ja tilanteita – inspiroivia, kiusallisia, riemukkaita ja surullisia.

Useimmat tämän kokoelman jutut ovat lähteneet liikkeelle fyysisistä tuntemuksista, joita olen kirjoittamalla yrittänyt avata. Purkamalla tekstejä ja kuvia osiin olen koettanut selvittää, mikä niissä spontaanisti liikutti.

Kirjoittaessa on parhaimmillaan tuntunut siltä kuin voisi pitkittää kohtaamisia teosten ja hahmojen kanssa. Silloin kun kirjoittaminen sujuu, se on kaikkea muuta kuin yksinäistä puuhaa: huone on täynnä ääntä ja porukkaa, keskustelu rönsyilee arvaamattomiin suuntiin.

Olen kiintynyt romantiikasta periytyvään ajatukseen, jonka mukaan teoksesta kirjoittamalla voi kasvattaa sitä, viedä eteenpäin siinä itsessään piilevää ajattelua, jatkaa leikkiä, avata reittejä sisään ja ulos. Sen tyyppiseen kritiikkiin esseemuoto soveltuu hyvin.

Tekstilajina essee taipuu moneen suuntaan. Esseeproosa voi olla yhtä hyvin tajunnanvirtaa, kiistakirjoitusta, julkisia muistiinpanoja, analyyttista pohdiskelua kuin tunnustuskirjallisuutta. Viime vuosina Suomessa on ollut näkyvimmin esillä poleeminen essee, jossa otetaan jyrkästi kantaa puolesta ja vastaan. Minua on kiinnostanut eniten rajavyöhyke klassisen kirjallisuusesseen, pop-esseen, tarinallisen lehtijutun ja moraalifilosofisen kelailun välillä. Tärkeitä innoittajia ovat olleet esimerkiksi The Believer -lehden jutut sekä John Jeremiah Sullivanin tekstit kokoelmassa Pulphead.

Yhtenä motiivina kirjoittamiselle on ollut tietty kiitollisuudenvelka. Joseph Brodsky puhui eräässä esseessään taideteoksista lahjoina, jotka synnyttävät tarpeen antaa jotakin takaisin. Brodsky ajatteli, että lahjoina teokset “ovat sitäkin arvokkaampia kun niitä ei ole tarkoitettu erityisesti kenellekään”.

Silloin tällöin lehtien palstoilla väitellään kulttuurin kaanonista, mikä vääjäämättä johtaa kiistoihin valtarakenteista ja siitä, kuka saa määritellä kaanonin. Näillä keskusteluilla on oma merkityksensä, mutta usein voisi olla hedelmällisempää puhua yksinkertaisesti lahjojen vaihdosta. Perinnetietoisuus ei tarvitse tuekseen kaanonia. Kaikesta institutionaalisesta riisuttuna kulttuuri on vapaata kiertoa, jakamista. Sitä sen ainakin pitäisi olla.

Kirjan kannessa on kuva Philipsin 50-luvun putkiradiosta. Ostin sen maaliskuussa eräästä pienestä punavuorelaisesta liikkeestä. Radio on kaunis ja se toimii. Teoksen graafisesta suunnittelusta vastaava Aleksi Salokannel näki vastaanottimessa metaforan esseekirjallisuudelle: asemanvalitsinta pyöritellessä ajatukset kulkevat kauas ja lähelle, näkymättömiin aaltoihin ja konkreettiseen aineeseen, rinnakkaisiin taajuuksiin, kytkentäkaavioihin, tekniikan ja taiteen suhteeseen, vanhaan ja uuteen aikaan.

Kun radio napsautettiin päälle kuvauksia varten, sieltä alkoi kuulua Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin keskusteluohjelma Tukevasti ilmassa. Tämä oli pakko tulkita suotuisaksi enteeksi.

Helsingissä 22. kesäkuuta 2014
Antti Arnkil

Standard